Kirjoitus huoneen ikkunasta tuijotan kuuta.
On niin ihanan pimeää ja hiljaista.
Jahka saisi sitä lunta kunnolla,
niin olisin tyytyväinen.

Tulihan sitä lunta viime keskiviikkona tänne
Rovaniemelle, mutta se sulikin jo muutamaa
päivää myöhemmin pois.
Olin niin onnellinen kun lunta tuli!
Rakastan lunta ja pakkasta,
vaikka yksin onkin melko kylmä.
Rakastan myös joulun aikaa, 
odotan sitä innolla.
Pian voi laittaa taas asunnon kauniiksi
ja ikkunoihin valoja, mutta ei aivan vielä.
Kynttilöitä olen kuitenkin polttanu.

Olen tavannut uuden miehen.
Me puhumme, tunnen hänet entuudestaan, 
ja olemme tavanneet.
Jokin kuitenkin vielä pidättelee minua.
Hän ei ole aivan sellainen kuin joskus
nuorena haaveilin.
Hänessä on säröinen puoli, haavoittunut
sielu.

Olen miettinyt, että miksi juuri
haavoittuneet miehet päätyvät luokseni?
Mikä minussa vetää heitä puoleensa?
Se että jaksan kuunnella ja ymmärtää?

Olenhan itsekkin hieman rikki vielä,
säröinen...mutta voin paremmin.
Toki entisen miehen haamu yhä leijuu
ilmassa, muistoissa ja mielessä ajoittain...
kun hän ottaa yhteyttä, olen hetken taas 
onnellinen...ja jälleen saan koota itseni.
En saisi jatkaa näin...mutta on hankalaa 
päästä irti.

Tämä uusi mies.
Hän saa minut nauramaan.
Voin luottaa häneen, hän on rehellinen
ja tahtoo puhua asioista.
Hän on avoin ja lämmin...
mutta olen nähnyt hänen pimeän puolensa...
se säikäytti minut silloin.
En tahtoisi muistella sitä, 
siitähän on aikaa....
mutta kuitenkin pelkään sen palaavan....
jossain vaiheessa.

Nyt kuitenkin aion nauttia ajasta hänen 
kanssaan, antaa itselleni luvan
luottaa ja päästää hänet lähelle.
Voin loukata siinä itseni, saada siipeeni...
mutta jos en koskaan anna mahdollisuutta, 
ei mikään voi koskaan muuttua.

Tulisipa pian lunta!
Tahdon ulos lumeen!
Tahdon joulun!
Tahdon valoja ja kynttilöitä!
Tahdon...niin...
tahdon olla onnellinen jonain päivänä.
Tahdon löytää sen minulle oikean miehen.


~Ninni