* Miehet ovat kuin vessoja
-vapaita, varattuja tai täynnä paskaa.
* Miehet muistuttavat golfpalloja
- ne menevät reiältä reiälle.
* Miehet ovat kuin kerma
- maistuvat ihanalta, mutta tekevät paksuksi.
~Ninni
keskiviikko, 31. lokakuu 2012
Ilman miehiä voi elää!! (...hätätapauksessa)
keskiviikko, 24. lokakuu 2012
Hyvä olla taas...
Kirjoitus huoneen ikkunasta tuijotan kuuta.
On niin ihanan pimeää ja hiljaista.
Jahka saisi sitä lunta kunnolla,
niin olisin tyytyväinen.
Tulihan sitä lunta viime keskiviikkona tänne
Rovaniemelle, mutta se sulikin jo muutamaa
päivää myöhemmin pois.
Olin niin onnellinen kun lunta tuli!
Rakastan lunta ja pakkasta,
vaikka yksin onkin melko kylmä.
Rakastan myös joulun aikaa,
odotan sitä innolla.
Pian voi laittaa taas asunnon kauniiksi
ja ikkunoihin valoja, mutta ei aivan vielä.
Kynttilöitä olen kuitenkin polttanu.
Olen tavannut uuden miehen.
Me puhumme, tunnen hänet entuudestaan,
ja olemme tavanneet.
Jokin kuitenkin vielä pidättelee minua.
Hän ei ole aivan sellainen kuin joskus
nuorena haaveilin.
Hänessä on säröinen puoli, haavoittunut
sielu.
Olen miettinyt, että miksi juuri
haavoittuneet miehet päätyvät luokseni?
Mikä minussa vetää heitä puoleensa?
Se että jaksan kuunnella ja ymmärtää?
Olenhan itsekkin hieman rikki vielä,
säröinen...mutta voin paremmin.
Toki entisen miehen haamu yhä leijuu
ilmassa, muistoissa ja mielessä ajoittain...
kun hän ottaa yhteyttä, olen hetken taas
onnellinen...ja jälleen saan koota itseni.
En saisi jatkaa näin...mutta on hankalaa
päästä irti.
Tämä uusi mies.
Hän saa minut nauramaan.
Voin luottaa häneen, hän on rehellinen
ja tahtoo puhua asioista.
Hän on avoin ja lämmin...
mutta olen nähnyt hänen pimeän puolensa...
se säikäytti minut silloin.
En tahtoisi muistella sitä,
siitähän on aikaa....
mutta kuitenkin pelkään sen palaavan....
jossain vaiheessa.
Nyt kuitenkin aion nauttia ajasta hänen
kanssaan, antaa itselleni luvan
luottaa ja päästää hänet lähelle.
Voin loukata siinä itseni, saada siipeeni...
mutta jos en koskaan anna mahdollisuutta,
ei mikään voi koskaan muuttua.
Tulisipa pian lunta!
Tahdon ulos lumeen!
Tahdon joulun!
Tahdon valoja ja kynttilöitä!
Tahdon...niin...
tahdon olla onnellinen jonain päivänä.
Tahdon löytää sen minulle oikean miehen.
~Ninni
On niin ihanan pimeää ja hiljaista.
Jahka saisi sitä lunta kunnolla,
niin olisin tyytyväinen.
Tulihan sitä lunta viime keskiviikkona tänne
Rovaniemelle, mutta se sulikin jo muutamaa
päivää myöhemmin pois.
Olin niin onnellinen kun lunta tuli!
Rakastan lunta ja pakkasta,
vaikka yksin onkin melko kylmä.
Rakastan myös joulun aikaa,
odotan sitä innolla.
Pian voi laittaa taas asunnon kauniiksi
ja ikkunoihin valoja, mutta ei aivan vielä.
Kynttilöitä olen kuitenkin polttanu.
Olen tavannut uuden miehen.
Me puhumme, tunnen hänet entuudestaan,
ja olemme tavanneet.
Jokin kuitenkin vielä pidättelee minua.
Hän ei ole aivan sellainen kuin joskus
nuorena haaveilin.
Hänessä on säröinen puoli, haavoittunut
sielu.
Olen miettinyt, että miksi juuri
haavoittuneet miehet päätyvät luokseni?
Mikä minussa vetää heitä puoleensa?
Se että jaksan kuunnella ja ymmärtää?
Olenhan itsekkin hieman rikki vielä,
säröinen...mutta voin paremmin.
Toki entisen miehen haamu yhä leijuu
ilmassa, muistoissa ja mielessä ajoittain...
kun hän ottaa yhteyttä, olen hetken taas
onnellinen...ja jälleen saan koota itseni.
En saisi jatkaa näin...mutta on hankalaa
päästä irti.
Tämä uusi mies.
Hän saa minut nauramaan.
Voin luottaa häneen, hän on rehellinen
ja tahtoo puhua asioista.
Hän on avoin ja lämmin...
mutta olen nähnyt hänen pimeän puolensa...
se säikäytti minut silloin.
En tahtoisi muistella sitä,
siitähän on aikaa....
mutta kuitenkin pelkään sen palaavan....
jossain vaiheessa.
Nyt kuitenkin aion nauttia ajasta hänen
kanssaan, antaa itselleni luvan
luottaa ja päästää hänet lähelle.
Voin loukata siinä itseni, saada siipeeni...
mutta jos en koskaan anna mahdollisuutta,
ei mikään voi koskaan muuttua.
Tulisipa pian lunta!
Tahdon ulos lumeen!
Tahdon joulun!
Tahdon valoja ja kynttilöitä!
Tahdon...niin...
tahdon olla onnellinen jonain päivänä.
Tahdon löytää sen minulle oikean miehen.
~Ninni
maanantai, 8. lokakuu 2012
*Sniif...*
Nyt se sitten tuli minullekkin...
Syysflussa nimittäin.
Kaiken tämän stressaamisen, työkiireiden,
oman elämän pyörittämisen ja muiden
tukeminen veivät sitten voimat kunnolla.
Olen koko lokakuun ensimmäisen viikon
ollut kamalan väsynyt, herkkä ja välillä
pinna on ollut tiukassa, hermot menny.
Nyt sitten sain tämän kuumeen.
Sahaavan kuumeen joka nousee ja laskee,
saa koko kropan särkemään ja olon
tuskaisaksi, välillä jopa harhaiseksi.
Nyt jos koskaan tahtoisin käpertyä jonkun
kainaloon. Olla vain turvassa ja antaa
toisen huolehtia.
En tahtoisi pysyä millään paikallani,
en tahtoisi olla kotona yksin...
minä en vain osaa olla yksin.
~Ninni
Syysflussa nimittäin.
Kaiken tämän stressaamisen, työkiireiden,
oman elämän pyörittämisen ja muiden
tukeminen veivät sitten voimat kunnolla.
Olen koko lokakuun ensimmäisen viikon
ollut kamalan väsynyt, herkkä ja välillä
pinna on ollut tiukassa, hermot menny.
Nyt sitten sain tämän kuumeen.
Sahaavan kuumeen joka nousee ja laskee,
saa koko kropan särkemään ja olon
tuskaisaksi, välillä jopa harhaiseksi.
Nyt jos koskaan tahtoisin käpertyä jonkun
kainaloon. Olla vain turvassa ja antaa
toisen huolehtia.
En tahtoisi pysyä millään paikallani,
en tahtoisi olla kotona yksin...
minä en vain osaa olla yksin.
~Ninni
torstai, 27. syyskuu 2012
...Sinulle...
Olen ajatellut sinua...
Olen ajatellut meitä...
Olen pohtinut ja käännellyt tätä asiaa,
pohtinut sitä jokaiselta kantilta...
ja silti mietin kokoajan:
teinkö oikein?
Teinkö oiken kun painoin pisteen tälle?
Teinkö oikein kun painoin pisteen meille?
Olisi ollut itsekästä jatkaa...
viedä onni toiselta, riistää se itselle.
Olisinko voinut elää sen kanssa?
Elää tietäen, että rikoin jotain...
tietäen rikkoneeni perheen?
Silti...
...mietin sitä päivittäin.
Kaipaan keskustelujamme...
sinä kuuntelit ja tunsit minut miltein kokonaan.
Sinulle oli helppo puhua,
kertoa ilot ja surut,
minä luotin sinuun...
...luotan yhä.
Teinkö siis oikein?
Loukkasinko sinua?
En tiedä...
Olisin halunnut vielä puhua...
selvittää tämän kaiken.
Tahtoisin tietää mitä sinulle kuuluu,
miten voit, mitä ajattelet.
Tahtoisin tietää, että sinulla on kaikki hyvin.
En vain uskalla otaa yhteyttä.
En enää...
Pelkään sitä mitä ajattelet minusta nyt.
Pelkään antaa itseni tehdä sen,
sillä se voisi kumota päätökseni...
Ei meistä olisi tullut mitään...
se ei olisi onnistunut mitenkään,
tiedänhän minä sen.
Tiesin jo aikaa sitten...
jo silloin kun aloitimme tämän...
tai tahdon uskotella itselleni niin...
ettei se olisi onnistunut...
Päästin sinut liian lähelle.
Sinusta tuli liian läheinen,
liian tärkeä minulle.
Siksi tämä on niin vaikeaa.
Siksi tuntuu niin vaikealta vain olla
tarttumatta puhelimeen ja pyytä anteeksi,
pyytää että unohtaisimme tämän
ja jatkaisimme.
Etenen päivä kerrallaan.
Kuljen haparoiden eteenpäin,
pienin varovaisin askelin.
Jokaisen askeleen jälkeen...
tahtoisin vain kääntyä ja juosta takaisin.
~Ninni
Olen ajatellut meitä...
Olen pohtinut ja käännellyt tätä asiaa,
pohtinut sitä jokaiselta kantilta...
ja silti mietin kokoajan:
teinkö oikein?
Teinkö oiken kun painoin pisteen tälle?
Teinkö oikein kun painoin pisteen meille?
Olisi ollut itsekästä jatkaa...
viedä onni toiselta, riistää se itselle.
Olisinko voinut elää sen kanssa?
Elää tietäen, että rikoin jotain...
tietäen rikkoneeni perheen?
Silti...
...mietin sitä päivittäin.
Kaipaan keskustelujamme...
sinä kuuntelit ja tunsit minut miltein kokonaan.
Sinulle oli helppo puhua,
kertoa ilot ja surut,
minä luotin sinuun...
...luotan yhä.
Teinkö siis oikein?
Loukkasinko sinua?
En tiedä...
Olisin halunnut vielä puhua...
selvittää tämän kaiken.
Tahtoisin tietää mitä sinulle kuuluu,
miten voit, mitä ajattelet.
Tahtoisin tietää, että sinulla on kaikki hyvin.
En vain uskalla otaa yhteyttä.
En enää...
Pelkään sitä mitä ajattelet minusta nyt.
Pelkään antaa itseni tehdä sen,
sillä se voisi kumota päätökseni...
Ei meistä olisi tullut mitään...
se ei olisi onnistunut mitenkään,
tiedänhän minä sen.
Tiesin jo aikaa sitten...
jo silloin kun aloitimme tämän...
tai tahdon uskotella itselleni niin...
ettei se olisi onnistunut...
Päästin sinut liian lähelle.
Sinusta tuli liian läheinen,
liian tärkeä minulle.
Siksi tämä on niin vaikeaa.
Siksi tuntuu niin vaikealta vain olla
tarttumatta puhelimeen ja pyytä anteeksi,
pyytää että unohtaisimme tämän
ja jatkaisimme.
Etenen päivä kerrallaan.
Kuljen haparoiden eteenpäin,
pienin varovaisin askelin.
Jokaisen askeleen jälkeen...
tahtoisin vain kääntyä ja juosta takaisin.
~Ninni
lauantai, 22. syyskuu 2012
Uusia tuulia
Niin...toisaalta mikään ei ole muuttunut,
mutta tavallaan taas tuntuu että kaikki on toisin.
Kai minä vain sitten olen vain muuttunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.
Työ vie nyt enemmän aikaa elämältäni kuin ennen.
Olen vaihtanut työpaikkaa/toimipaikkaa joten totuttelu
vaatii hieman enemmän aikaa...
Miehet?
No...eipä niitä...
Jotenkin sitä vain on olo, ettei tähän tahtoisi ketään häiritsemään.
Sitä tavallaan on kaikki mitä tarvitsee...
mutta aina sitä välillä jää pohtimaan sitä
miten yksin sitä tosissaan on.
Sen olen kuitenkin huomannut viimeisen kuukauden
aikana, että moni vanhempi työkaverini (eri työpaikoilla)
ovat alkaneet parittaa minua omille pojilleen.
Tilanne on usein itsestäni todella huvittava kun he
ryhtyvät kertomaan poikiensa hyviä puolia.
Monent näistä naisista ovat sanoneet moneen otteeseen:
että olisin unelma minuä, tai muuta vastaavaa.
Sen olen kyllä oppinut jo vuosia sitten, ettei äideillä ja
heidän pojillaan todellakaan ole samallainen maku.
Mutta tuntuuhan se mukavalta, kun kuulee miten
joku olisi onnessaan saadessaan minut/minunlaiseni
tytön/naisen/ihmisen perheeseensä.
Lämmittää mieltä...vielä kun saataisiin pojat/miehetkin
huomaamaan sen!
Kuten sanoin: työ vie suurimman osan ajastani.
En ole ehtinyt koneelle, en baareihin, en oikein minnekään.
Jotenkin työstä vain on tullut kaikki. Kaikki pyörii työn
ympärillä, mikä on kyllä hieman huolestuttavaa.
Aikaa ei vain yksinkertaisesti löydy/ riitä kaikkeen muuhun.
Jotenkin nyt kun alkaa syksy (lempi vuoden aikani!),
jotenkin sitä toivoisi että olisi joku jonka viereen käpertyä
pitkän päivän jälkeen lepäämään.
Joku jonka kanssa käydä ruska retkillä, laavuilla ja mökillä...
joku jonka kanssa jakaa tämä ihana vuodenaika.
Vaan tyhjästä on paha nyhjästä.
Ketään ei tulla kotoa hakemaan.
Pitäisi olla sitä aikaa lähteä ja löytää se joku...
tai sitten vain olla yksin ja jatkaa näin (onpas masentava ajatus)...
tai sitten vain antaa jonkun naittaa minut pojalleen, hehheh...!!
~Ninni
mutta tavallaan taas tuntuu että kaikki on toisin.
Kai minä vain sitten olen vain muuttunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.
Työ vie nyt enemmän aikaa elämältäni kuin ennen.
Olen vaihtanut työpaikkaa/toimipaikkaa joten totuttelu
vaatii hieman enemmän aikaa...
Miehet?
No...eipä niitä...
Jotenkin sitä vain on olo, ettei tähän tahtoisi ketään häiritsemään.
Sitä tavallaan on kaikki mitä tarvitsee...
mutta aina sitä välillä jää pohtimaan sitä
miten yksin sitä tosissaan on.
Sen olen kuitenkin huomannut viimeisen kuukauden
aikana, että moni vanhempi työkaverini (eri työpaikoilla)
ovat alkaneet parittaa minua omille pojilleen.
Tilanne on usein itsestäni todella huvittava kun he
ryhtyvät kertomaan poikiensa hyviä puolia.
Monent näistä naisista ovat sanoneet moneen otteeseen:
että olisin unelma minuä, tai muuta vastaavaa.
Sen olen kyllä oppinut jo vuosia sitten, ettei äideillä ja
heidän pojillaan todellakaan ole samallainen maku.
Mutta tuntuuhan se mukavalta, kun kuulee miten
joku olisi onnessaan saadessaan minut/minunlaiseni
tytön/naisen/ihmisen perheeseensä.
Lämmittää mieltä...vielä kun saataisiin pojat/miehetkin
huomaamaan sen!
Kuten sanoin: työ vie suurimman osan ajastani.
En ole ehtinyt koneelle, en baareihin, en oikein minnekään.
Jotenkin työstä vain on tullut kaikki. Kaikki pyörii työn
ympärillä, mikä on kyllä hieman huolestuttavaa.
Aikaa ei vain yksinkertaisesti löydy/ riitä kaikkeen muuhun.
Jotenkin nyt kun alkaa syksy (lempi vuoden aikani!),
jotenkin sitä toivoisi että olisi joku jonka viereen käpertyä
pitkän päivän jälkeen lepäämään.
Joku jonka kanssa käydä ruska retkillä, laavuilla ja mökillä...
joku jonka kanssa jakaa tämä ihana vuodenaika.
Vaan tyhjästä on paha nyhjästä.
Ketään ei tulla kotoa hakemaan.
Pitäisi olla sitä aikaa lähteä ja löytää se joku...
tai sitten vain olla yksin ja jatkaa näin (onpas masentava ajatus)...
tai sitten vain antaa jonkun naittaa minut pojalleen, hehheh...!!
~Ninni
