Niin...toisaalta mikään ei ole muuttunut,
mutta tavallaan taas tuntuu että kaikki on toisin.
Kai minä vain sitten olen vain muuttunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Työ vie nyt enemmän aikaa elämältäni kuin ennen.
Olen vaihtanut työpaikkaa/toimipaikkaa joten totuttelu 
vaatii hieman enemmän aikaa...

Miehet?
No...eipä niitä...
Jotenkin sitä vain on olo, ettei tähän tahtoisi ketään häiritsemään.
Sitä tavallaan on kaikki mitä tarvitsee...
mutta aina sitä välillä jää pohtimaan sitä
miten yksin sitä tosissaan on.

Sen olen kuitenkin huomannut viimeisen kuukauden
aikana, että moni vanhempi työkaverini (eri työpaikoilla)
ovat alkaneet parittaa minua omille pojilleen. 
Tilanne on usein itsestäni todella huvittava kun he 
ryhtyvät kertomaan poikiensa hyviä puolia.
Monent näistä naisista ovat sanoneet moneen otteeseen:
että olisin unelma minuä, tai muuta vastaavaa.
Sen olen kyllä oppinut jo vuosia sitten, ettei äideillä ja 
heidän pojillaan todellakaan ole samallainen maku. 

Mutta tuntuuhan se mukavalta, kun kuulee miten
joku olisi onnessaan saadessaan minut/minunlaiseni
tytön/naisen/ihmisen perheeseensä. 
Lämmittää mieltä...vielä kun saataisiin pojat/miehetkin
huomaamaan sen!

Kuten sanoin: työ vie suurimman osan ajastani.
En ole ehtinyt koneelle, en baareihin, en oikein minnekään.
Jotenkin työstä vain on tullut kaikki. Kaikki pyörii työn 
ympärillä, mikä on kyllä hieman huolestuttavaa.
Aikaa ei vain yksinkertaisesti löydy/ riitä kaikkeen muuhun.

Jotenkin nyt kun alkaa syksy (lempi vuoden aikani!), 
jotenkin sitä toivoisi että olisi joku jonka viereen käpertyä
pitkän päivän jälkeen lepäämään.
Joku jonka kanssa käydä ruska retkillä, laavuilla ja mökillä...
joku jonka kanssa jakaa tämä ihana vuodenaika.

Vaan tyhjästä on paha nyhjästä.
Ketään ei tulla kotoa hakemaan.
Pitäisi olla sitä aikaa lähteä ja löytää se joku...
tai sitten vain olla yksin ja jatkaa näin (onpas masentava ajatus)...
tai sitten vain antaa jonkun naittaa minut pojalleen, hehheh...!!

~Ninni