Olen ajatellut sinua...
Olen ajatellut meitä...
Olen pohtinut ja käännellyt tätä asiaa,
pohtinut sitä jokaiselta kantilta...
ja silti mietin kokoajan:
teinkö oikein?
Teinkö oiken kun painoin pisteen tälle?
Teinkö oikein kun painoin pisteen meille?

Olisi ollut itsekästä jatkaa...
viedä onni toiselta, riistää se itselle.
Olisinko voinut elää sen kanssa?
Elää tietäen, että rikoin jotain...
tietäen rikkoneeni perheen?

Silti...
...mietin sitä päivittäin.
Kaipaan keskustelujamme...
sinä kuuntelit ja tunsit minut miltein kokonaan.
Sinulle oli helppo puhua,
kertoa ilot ja surut,
minä luotin sinuun...
...luotan yhä.

Teinkö siis oikein?
Loukkasinko sinua?
En tiedä...
Olisin halunnut vielä puhua...
selvittää tämän kaiken.
Tahtoisin tietää mitä sinulle kuuluu,
miten voit, mitä ajattelet.
Tahtoisin tietää, että sinulla on kaikki hyvin.

En vain uskalla otaa yhteyttä.
En enää...
Pelkään sitä mitä ajattelet minusta nyt.
Pelkään antaa itseni tehdä sen,
sillä se voisi kumota päätökseni...

Ei meistä olisi tullut mitään...
se ei olisi onnistunut mitenkään,
tiedänhän minä sen.
Tiesin jo aikaa sitten...
jo silloin kun aloitimme tämän...
tai tahdon uskotella itselleni niin...
ettei se olisi onnistunut...

Päästin sinut liian lähelle.
Sinusta tuli liian läheinen,
liian tärkeä minulle.
Siksi tämä on niin vaikeaa.
Siksi tuntuu niin vaikealta vain olla
tarttumatta puhelimeen ja pyytä anteeksi,
pyytää että unohtaisimme tämän
ja jatkaisimme.

Etenen päivä kerrallaan.
Kuljen haparoiden eteenpäin,
pienin varovaisin askelin.
Jokaisen askeleen jälkeen...
tahtoisin vain kääntyä ja juosta takaisin.


~Ninni