Niin monet joiden blogeja olen itse seurannut jo
jonkin aikaa, ovat vaihtamassa uusille sivustoille.
Itsekin ajattelin jossainvaiheessa, että "muuttaisin"
mutta en ainakaan vielä.

Itse olen nyt kesän aikana käynyt melkoisia
vuoristoratoja tunnetasolla.
Nyt ne ovat jotenkin laantuneet...
tilanteet ja tunteet ovat tasoittuneet.
Välillä olen turta ja väsynyt...olin muutaman viikon,
mutta nyt alan taas 
nauttia ja olla onnellinen, iloinen...
ilman sen kummempaa syytä.

Tunteiden vuoristorata alkoi kun löin välit
poikki miehen kanssa. 
Miehen jonka kanssa pystyin puhumaan kaikesta...
joka kuunteli, auttoi, josta tuli niin tavattoman tärkeä ja läheinen
...mutta joka oli varattu (olen puhunut hänestä aiemminkin).

Muutaman kuukauden hiljais-elon jälkeen sain kaiken käsiteltyä.
Lukot aukesivat, minun on helpompi hengittää ja
näen taas mitä ympärilläni tapahtuu.

Muutama päivä sitten tämä mies otti
minuun jälleen yhteyttä.
Kirjoitimme niitä näitä...kerroimme kuulumisia...
ja hän kertoi kaipaavansa minua.

Olin yllättynyt, että hän otti minuun enää
yhteyttä...hämmentynyt.
Nyt kun olemme muutaman päivän puhuneet,
olen ymmärtänyt ettei mikään ole muuttunut.
Tai on muuttunut: minä nimittäin.

En ota hänen puheitaan vastaan enää samalla tavalla.
En kerro asioista yhtä avoimesti, en kaikista asiosta.
Ymmärsin sen juuri: en enää ole kiinni hänessä.

Työnnän hänet vaistomaisesti kauemmas.
En tahdo uudelleen siihen utuiseen tilaan, 
tilaan jossa minun oli vaikea olla ajattelematta häntä.
Nyt kun pääsin hänestä irti ja näen asiat selvästi,
en tahdo palata.

Miksi? 
Koska sillä ei ole tulevaisuutta.
Koska hänellä on perhe.
Koska ansaitsen parempaa.
Minun ei kuulu olla kakkosvaihtoehto,
minun kuuluu olla kaikki.
Kaikki jollekulle joka osaa avostaa minua
tällaisena kuin olen.

Parantelen vielä haavojani.
Siipeni eivät vielä täysin kanna, mutta minä paranen.
Olen vahvempi kuin ennen.
Tiedän mitä tahdon ja mitä en.

Tahdon olla onnellinen omilla ehdoillani.


~Ninni